17. heinäkuuta 2018

Katuminen ei kannata - vai kannattaako?

Kadutko jotain? Jos kadut, mitä?

Tämä kysymys esitettiin Napakymppi -ohjelmassa juhannuksena, ja siitä virisi silloin hyvä keskustelu kotisohvalla.

Kysymys jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni ja vaati perusteellisempaa analyysia.

En kadu mitään

Automaattivastaukseni on, etten kadu mitään elämässäni. Vaikka jokin asia olisi tuntunut todella pahalta sen ollessa ajankohtainen, koen kuitenkin oppineeni kaikesta jotain ja jokainen kokemus on johdattanut minut siihen, missä nyt olen. Pelottaa hieman edes ajatella, missä olisin nyt ilman noita kokemuksiani. Millaista elämäni olisi, jos...

Mutta en halua alkaa jossitella ja katumus tunteena on mielestäni niin ikävä, etten todellakaan halua lähteä sille tielle. Mutta sitten taas toisaalta...

Onko pakko oppia kantapään kautta? Voisiko elämäni olla parempaa tällä hetkellä, jos plakkarissa olisi muutama trauma vähemmän? Olisiko jotain voinut oppia helpommin? Olisinko voinut oppia jo pienemmästä töytäisystä sen sijaan, että odotan kaiken pamahtavan lopulta päin pläsiä?

Tai ehkä kadun sittenkin

Kun uppouduin miettimään, onko jotain mitä kadun ja mitä todellakin olisi kannattanut tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä, löysin toki asioita. Elämäni olisi todennäköisesti silti onnellista nyt, vaikka olisin jäänyt ilman niitä kokemuksia ja oppiläksyjä - tai mistä sitä ikinä oikeasti tietää.

Jos nyt olisi pakko katua jotain, niin katuisin liian pitkää sinnittelyä tilanteissa, jotka ovat epätyydyttäviä.

Toisaalta sinnikkyys on ihailtavaa, mutta joissain tilanteissa luovuttaminen vaatii suurempaa rohkeutta kuin taisteleminen.

Liian pitkään sinnittely

Hyvä esimerkki sinnittelystä on toimimaton parisuhde. Kuinka kauan tulee yrittää saada homma toimimaan? Milloin on oikea aika heittää hanskat tiskiin? Entä kumpi on ihailtavampaa: toimimattomassa parisuhteessa sinnittely vai ero ja sen tuoma toivo uudesta mahdollisuudesta?

Näin jälkiviisaana voin todeta, että en ehkä sinnittelisi niin kauan avioliitossani. Ottaisin aiemmin härkää sarvista ja tekisin ongelmille jotain. Hakisin rohkeasti ulkopuolista apua, kun omat keinot eivät riitä. Jos sekään ei auttaisi, pistäisin pillit pussiin. Sitten ei tarvitsisi katua vuosia, joita tuli vietettyä suhteessa, joka ei kuitenkaan ollut kokonaisuudessaan sitä mitä halusin. Olisin päässyt aiemmin tavoittelemaan sitä, mitä oikeasti haluan.

Se suhde kesti kymmenen vuotta eikä loppu ollut kaunis. Ongelmien juuret olivat kasvaneet liian syvälle, joten erosta ei selvinnyt siististi eikä hyvissä väleissä. Mutta elämästäni piti kaatua moni muu asia ennen kuin lopulta uskalsin päästää tuosta suhteesta irti. Kun kaikki muukin elämässäni kaatui, oli jotenkin helpompaa heittää suhdekin samaan romukoppaan. 

Liian pitkään sinnittely - taas

Toinen asia, joka tuli mieleeni miettiessäni katumuksen aiheita, oli toinen suhde. Se ei niinkään kaduta aikana, jonka siihen kulutin, vaan siinä kuinka suuren trauman mieleeni ja kehooni tuo suhde lopulta jätti.

Sekin suhde olisi pitänyt osata lopettaa aiemmin. Puhaltaa peli poikki, kun tilanne oli vielä jotenkin pelastettavissa. Kun ei ollut vielä muuta panoksena kuin särkynyt sydän, joka olisi korjaantunut niin paljon ripeämmin kuin se ihmisraunio, jonka suhde lopulta jätti jälkeensä.

En itse asiassa tiedä, paranevatko sen suhteen jättämät haavat koskaan. Sen verran syvältä ne viilsivät ja horjuttivat luottamustani lähimmäiseen. Eikä valitettavasti edes riitä, että se suhde olisi vaikuttanut vain minun ja toisen osapuolen elämään, vaan tuho on ulottunut paljon laajemmalle kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan. Kärsin edelleen tuon suhteen jälkipyykistä, jos en päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Sanotaan, että aika korjaa ja parantaa. Todellakin toivon, että aika korjaisi tämänkin haavan. Arpi siitä varmasti jää, mutta kuinka näkyvä, se jää nähtäväksi, sillä paranemisprosessi on vielä kesken.

Katuminen ei kannata

Vaikka nyt keksinkin katumuksen aiheita, olen edelleen sitä mieltä, että katuminen ei kannata. Panostan mieluummin siihen, että korjaan nyt mitä on korjattavissa.

Ehkä kulkemani tie oli kuitenkin se oikea, vaikka se kivikkoiselta välillä tuntuikin. Se tie kuitenkin lopulta johdatti minut tähän pisteeseen. Saan voimaa siitä, kun ajattelen, mitä kaikkea olen oppinut valinnoistani ja kokemuksistani, enkä missään nimessä halua kääntää tuota voimaa lannistavaksi katumuksesi.

Oppiläksyni tähän mennessä 

Epätyydyttävässä tilanteessa ei kannata roikkua loputtomiin. Elämä on liian arvokas ja lyhyt haaskattavaksi. Jokaisesta päivästä pitäisi pystyä nauttimaan.

Tee tänään se, mitä olet lykännyt.

Lopeta tänään sen tekeminen, joka sinun olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten.

Pyri elämään ilman katumusta, ja jos kaduttaa, korjaa tilanne. Anna itsellesi mennyt anteeksi ja jatka eteenpäin.

Tee tästä päivästä parempi kuin eilisestä.


Haluatko jatkossa tekstit suoraan sähköpostiisi joka maanantaiaamu?
Tilaa Nyt on aika -viikkokirje.

Lisäksi saat heti ohjeen onnistuneen päivän luomiseen, sillä oikea aika aloittaa on juuri nyt.


Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti