31. heinäkuuta 2018

Mitä tehdä kun stressaa

Kun stressaa ja tekemättömät työt ynnä muut asiat painavat päälle, mitä teet? Mitkä ovat sinun selviytymiskeinosi?

Suunnittelemalla rentoa vapaa-aikaa

Tiedän. Jotkut saavat stressiä suunnittelusta, tai pelkästään jo suunnittelun ajattelemisesta. Siitä, että pitäisi ennakoida, sopia jotain ja tehdä merkintä kalenteriin.

Minulla suunnittelu toimii täysin päinvastoin. Kun saan asian vihdoin merkittyä kalenteriin ja suunniteltua tarkemmin, huono stressi asiaa kohtaan laukeaa.

Ei suunnittelu tietenkään kaikkea stressiä pois vie, mutta tässä kohtaa onkin tärkeä tehdä jako hyvän ja huonon stressin välillä. Huono stressi vie yöunet ja lamaannuttaa. Hyvä stressi tuo virtaa ja auttaa sinua saamaan asioita aikaan.

Kun stressaa, on aika istua alas ja suunnitella

Oivallan sen aina uudestaan. Kun asiat pyörivät päässä ja tuntuu, että on aivan liikaa tekemistä aikaan suhteutettuna, paras apu silloin on vain istua alas ja suunnitella. Se auttaa aina.

Ensin selvitän, mikä on deadline. Esimerkiksi milloin kirjastokirjan laina-aika umpeutuu, milloin blogiteksti pitää julkaista, milloin hakemus pitää jättää tai milloin tentti on.

Seuraavaksi selvitän, mitä pitää ehtiä tekemään ennen deadlinea.

Esimerkkinä kirjan luku:
  1. Kuinka monta sivua luettavaa on jäljellä?
  2. Kuinka paljon se on jaettuna jäljellä olevilla päivillä? 
  3. Onko kyseinen sivumäärä käytännössä mahdollista lukea jäljellä olevassa ajassa muu elämä huomioon ottaen?
  4. Jos ei, voiko lainan uusia?
  5. Jos ei voi uusia, olenko valmis maksamaan sakkoja vai jätänkö kirjan nyt vain lukematta ja palaan siihen ehkä myöhemmin?
Joskus deadline joustaa tai sitä voi perustellusta syystä lykätä, mutta monesti se on omasta tai ulkopuolisesta voimasta kiveen hakattu. Hakuajat päättyvät ilmoitettuina aikoina ja tenttikin on silloin kun se on. Viikkokirjeen haluan julkaista joka maanantai klo 5.

Tällaisissa tapauksissa tehdään paras, mitä sen hetkisillä resursseilla on käytettävissä olevassa ajassa mahdollista tehdä. Toipuvana perfektionistina joudun monesti toitottamaan itselleni, että se on riittävän hyvä, jotta uskallan päästää irti ja esimerkiksi painaa julkaise-painiketta.

Nujerra huono stressi suunnittelulla

  1. Aseta tavoite
  2. Selvitä tai aseta deadline
  3. Suunnittele vaadittavat askeleet, tai jos projekti on iso tai tuntematon niin vähintään ensimmäinen askel
  4. Aseta deadline ensimmäiselle askeleelle
  5. Toimi, kunnes tavoite tai deadline on saavutettu

Askeleiden määrittely on ehdotonta

Tavoitteen ja deadlinen asettamisen jälkeen on ehdottoman tärkeää, ettei lopeta suunnittelua siihen. Minut sellainen suunnitelma ainakin lamaannuttaa. Tavoite on pilkottava pienempiin kokonaisuuksiin, jotka mieleni pystyy hahmottamaan konkreettisiksi toimiksi.

Teen askeleista kirjallisen suunnitelman, jonka avulla hahmotan tehtävän kokonaisuudessaan. Aina ei toki ole mahdollista hahmottaa kokonaisuutta alussa, ja vaikka hahmottaisikin, matkan varrella saattaa tulla muutoksia suunnitelmiin.

Yksi askel kerrallaan

Suunnitelman teon jälkeen ryhdyn etenemään tavoitetta kohti yksi askel kerrallaan.

Yksi askel tarkoittaa jotain konkreettista, helposti käsiteltävää asiaa - ikään kuin yksi suupala. Yksi askel ei voi olla, että lue kirja, vaan pikemmin lue yksi luku, kymmenen sivua tai vaikka 15 minuuttia.

Yksi askel ei ole julkaistu blogiteksti, vaan minulla prosessin ensimmäinen askel on miettiä tekstin aihe. Seuraava konkreettinen askel on kirjoittaa tekstin luonnos, mutta sitä ennen olen yleensä antanut aiheen ensin hieman muhia mielessäni.

Toki aiheen miettiminen ja luonnoksen kirjoittaminen saattavat tapahtua samanakin päivänä, mutta luonnoksen kirjoittaminen ei onnistu ennen kuin aihe on päätetty. Asiassa on edettävä askel kerrallaan eikä yrittää mennä perse edellä puuhun.

Yksi askel eikä maraton

Yhteen askeleeseen kerrallaan keskittyminen auttaa stressinhallinnassa. Niin kauan kuin mietin asiaa pelkästään lopputavoitteen näkökulmasta tai vain liian isona kokonaisuutena, huomaan, että mitään ei tapahdu. Sabotoin vain turhaan oman toimintakykyni yrittämällä haukata liian ison palan kerralla.

Kun pilkon projektin tai tavoitteen pienempiin kokonaisuuksiin, voin huijata itseni hoitamaan koko asian yhden päivän aikana. Mutta ennen kuin saan määriteltyä ensimmäisen askeleen, en yleensä saa edes aloitettua. 

Deadline jokaiselle askeleelle

Jotta sen ensimmäisen askeleen saa otettua, kannattaa sillekin asettaa aikaraja. Milloin viimeistään ensimmäinen askel pitää ottaa, jotta ehdit tavoitteeseen aikarajaan mennessä? Entä toinen?

Jos tavoitteen koko prosessiketju on tuttu, kuten minulla viikkokirjeen kirjoittaminen, aloitan aikarajojen miettimisen loppupäästä. Kun julkaisu on maanantaiaamuna viideltä, milloin on hyvä olla sitä edeltävän askeleen deadline? Entä sitä edeltävän?

Jos mitään ei tapahdu hyvästä suunnittelusta huolimatta

Jos mitään ei kuitenkaan tapahdu, etkä ota suunnittelemiasi askeleita, kyseenalaista, haluatko oikeasti tavoittelemaasi asiaa?

Jos haluat, onko määrittelemäsi ensimmäinen askel oikeasti ensimmäinen askel vai yritätkö hypätä asioiden edelle? Pitäisikö kenties tapahtua jotain vielä ennen sitä? Tai onko ensimmäinen askel vain liian epätarkasti määritelty, jotta osaisit ryhtyä toimiin?

Vai onko kyse vain epäonnistumisen pelosta?


Lue myös:
Jäävätkö tavoitteet saavuttamatta? - 7 yleistä virhettä tavoitteiden asettelussa




Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä.

24. heinäkuuta 2018

Osaatko nauttia vapaa-ajastasi?

Onko sinun helppo päästää irti töistä vapaa-ajallasi?
Onnistutko siinä sekä vapaapäivinä että arkisin?

Pitääkö sinun tehdä jotain tiettyä, jotta osaat rentoutua ja nauttia?

Mitä teet kaikista mieluiten vapaa-ajallasi? Mitkä ovat suosikkiajanviettotapojasi?





Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä.

17. heinäkuuta 2018

Katuminen ei kannata - vai kannattaako?

Kadutko jotain? Jos kadut, mitä?

Tämä kysymys esitettiin Napakymppi -ohjelmassa juhannuksena, ja siitä virisi silloin hyvä keskustelu kotisohvalla.

Kysymys jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni ja vaati perusteellisempaa analyysia.

En kadu mitään

Automaattivastaukseni on, etten kadu mitään elämässäni. Vaikka jokin asia olisi tuntunut todella pahalta sen ollessa ajankohtainen, koen kuitenkin oppineeni kaikesta jotain ja jokainen kokemus on johdattanut minut siihen, missä nyt olen. Pelottaa hieman edes ajatella, missä olisin nyt ilman noita kokemuksiani. Millaista elämäni olisi, jos...

Mutta en halua alkaa jossitella ja katumus tunteena on mielestäni niin ikävä, etten todellakaan halua lähteä sille tielle. Mutta sitten taas toisaalta...

Onko pakko oppia kantapään kautta? Voisiko elämäni olla parempaa tällä hetkellä, jos plakkarissa olisi muutama trauma vähemmän? Olisiko jotain voinut oppia helpommin? Olisinko voinut oppia jo pienemmästä töytäisystä sen sijaan, että odotan kaiken pamahtavan lopulta päin pläsiä?

Tai ehkä kadun sittenkin

Kun uppouduin miettimään, onko jotain mitä kadun ja mitä todellakin olisi kannattanut tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä, löysin toki asioita. Elämäni olisi todennäköisesti silti onnellista nyt, vaikka olisin jäänyt ilman niitä kokemuksia ja oppiläksyjä - tai mistä sitä ikinä oikeasti tietää.

Jos nyt olisi pakko katua jotain, niin katuisin liian pitkää sinnittelyä tilanteissa, jotka ovat epätyydyttäviä.

Toisaalta sinnikkyys on ihailtavaa, mutta joissain tilanteissa luovuttaminen vaatii suurempaa rohkeutta kuin taisteleminen.

Liian pitkään sinnittely

Hyvä esimerkki sinnittelystä on toimimaton parisuhde. Kuinka kauan tulee yrittää saada homma toimimaan? Milloin on oikea aika heittää hanskat tiskiin? Entä kumpi on ihailtavampaa: toimimattomassa parisuhteessa sinnittely vai ero ja sen tuoma toivo uudesta mahdollisuudesta?

Näin jälkiviisaana voin todeta, että en ehkä sinnittelisi niin kauan avioliitossani. Ottaisin aiemmin härkää sarvista ja tekisin ongelmille jotain. Hakisin rohkeasti ulkopuolista apua, kun omat keinot eivät riitä. Jos sekään ei auttaisi, pistäisin pillit pussiin. Sitten ei tarvitsisi katua vuosia, joita tuli vietettyä suhteessa, joka ei kuitenkaan ollut kokonaisuudessaan sitä mitä halusin. Olisin päässyt aiemmin tavoittelemaan sitä, mitä oikeasti haluan.

Se suhde kesti kymmenen vuotta eikä loppu ollut kaunis. Ongelmien juuret olivat kasvaneet liian syvälle, joten erosta ei selvinnyt siististi eikä hyvissä väleissä. Mutta elämästäni piti kaatua moni muu asia ennen kuin lopulta uskalsin päästää tuosta suhteesta irti. Kun kaikki muukin elämässäni kaatui, oli jotenkin helpompaa heittää suhdekin samaan romukoppaan. 

Liian pitkään sinnittely - taas

Toinen asia, joka tuli mieleeni miettiessäni katumuksen aiheita, oli toinen suhde. Se ei niinkään kaduta aikana, jonka siihen kulutin, vaan siinä kuinka suuren trauman mieleeni ja kehooni tuo suhde lopulta jätti.

Sekin suhde olisi pitänyt osata lopettaa aiemmin. Puhaltaa peli poikki, kun tilanne oli vielä jotenkin pelastettavissa. Kun ei ollut vielä muuta panoksena kuin särkynyt sydän, joka olisi korjaantunut niin paljon ripeämmin kuin se ihmisraunio, jonka suhde lopulta jätti jälkeensä.

En itse asiassa tiedä, paranevatko sen suhteen jättämät haavat koskaan. Sen verran syvältä ne viilsivät ja horjuttivat luottamustani lähimmäiseen. Eikä valitettavasti edes riitä, että se suhde olisi vaikuttanut vain minun ja toisen osapuolen elämään, vaan tuho on ulottunut paljon laajemmalle kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan. Kärsin edelleen tuon suhteen jälkipyykistä, jos en päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Sanotaan, että aika korjaa ja parantaa. Todellakin toivon, että aika korjaisi tämänkin haavan. Arpi siitä varmasti jää, mutta kuinka näkyvä, se jää nähtäväksi, sillä paranemisprosessi on vielä kesken.

Katuminen ei kannata

Vaikka nyt keksinkin katumuksen aiheita, olen edelleen sitä mieltä, että katuminen ei kannata. Panostan mieluummin siihen, että korjaan nyt mitä on korjattavissa.

Ehkä kulkemani tie oli kuitenkin se oikea, vaikka se kivikkoiselta välillä tuntuikin. Se tie kuitenkin lopulta johdatti minut tähän pisteeseen. Saan voimaa siitä, kun ajattelen, mitä kaikkea olen oppinut valinnoistani ja kokemuksistani, enkä missään nimessä halua kääntää tuota voimaa lannistavaksi katumuksesi.

Oppiläksyni tähän mennessä 

Epätyydyttävässä tilanteessa ei kannata roikkua loputtomiin. Elämä on liian arvokas ja lyhyt haaskattavaksi. Jokaisesta päivästä pitäisi pystyä nauttimaan.

Tee tänään se, mitä olet lykännyt.

Lopeta tänään sen tekeminen, joka sinun olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten.

Pyri elämään ilman katumusta, ja jos kaduttaa, korjaa tilanne. Anna itsellesi mennyt anteeksi ja jatka eteenpäin.

Tee tästä päivästä parempi kuin eilisestä.




Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä. 

10. heinäkuuta 2018

Mitä kadut?

Kadutko jotain?

Jos kadut, mitä?

Jos et halua katua, mieti miten voisit tästä eteenpäin ajatella asiasta jotenkin toisella tavalla. Sen sijaan, että kadut, voisitko ajatella asiaa esimerkiksi elämänkokemuksena tai oppiläksynä?

Jos kadut jotain tekemättä jätettyä, tee asialle jotain nyt, tai ainakin lupaa itsellesi, ettet enää jatkossa jätä tärkeitä asioita tekemättä tai sanomatta.






Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä. 

3. heinäkuuta 2018

Elämäni ensimmäinen kunnon loma - ehkä

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut kunnon lomaa.

Kouluaikojen kesälomista on jo vierähtänyt tovi. Opintojen oheiset kesät ovat menneet töissä, pääsykokeisiin lukiessa tai lopputyötä tehdessä. Työelämään siirryttyäni lyhyet työsuhteet ja pätkäsopimukset ovat pitäneet huolen siitä, että lomia ei ole ollut.

Vuonna 2004 olin kymmenen päivän ulkomaanmatkalla. Sen jälkeen on ollut muutama maksimissaan viikon mittainen mökkireissu ja viimeisestä sellaisestakin on jo vähintään kuusi vuotta.

Muutama vuosi sitten olin reilun vuoden työttömänä, mutta en pysty laskemaan sitä lomaksi, sillä se oli yksi elämäni stressaavimmista ajanjaksoista. Mutta hyötyä siitäkin koitui, kun peruspäivärahalla sinnittely sai minut vihdoin motivoitumaan kuuden kuukauden puskurin säästämiseen.

Loma jo nurkan takana

Nyt paahdettuani töitä 19 kuukautta putkeen alkaa loma vihdoin häämöttää. Elämäni ensimmäinen palkallinen neljän viikon kesäloma on nyt enää kahdeksan viikon päässä, mutta minun on vieläkin hieman vaikea uskoa sitä.

Pelkästään se, että kalenteriini on nyt merkitty neljä viikkoa vapaata, josta joku vielä maksaa minulle palkkaa, tuntuu oudolta. Lisäksi pelkään, että joku jollain tavalla vie lomani pois - ettei se syystä tai toisesta toteudukaan.

Epäuskoni ja osaamattomuuteni lomailussa tekee loman suunnittelusta todella vaikeaa. Miten suunnitella mitään niin kauas ennakkoon, kun on opetellut elämään päivän kerrallaan. Toisaalta pelottaa lyödä mitään lukkoon, sillä mitä jos elämäntilanteeni ehtii vielä muuttua ennen lomaa.

Taidan uskoa lomaani vasta sitten, kun se oikeasti tapahtuu.

Oma elämä vain viikonloppuisin ja lomilla

Joidenkin mielestä elämästä voi nauttia vain vapaalla.

Jos sinusta vain viikonloput, lomapäivät ja arkipyhät ovat omaa elämääsi, se tarkoittaa, että hyödynnät vuoden päivistä alle 40 prosenttia elämiseen. Loput reilu 60 prosenttia heität hukkaan työpäivän takia.

Tuostakin ajasta osa heittää sunnuntain (tai sitä vastaavan työpäivää edeltävän päivän) hukkaan, sillä eihän siitä voi nauttia, kun seuraavana päivänä pitää taas mennä töihin. Tulevasta työviikosta murehtiminen aloitetaan heti sunnuntaina herättyä.

Minusta olisi painajaismaista, jos elämästä voisi nauttia vain perjantai-illasta lauantai-iltaan. Ilmankos ihmiset valvovat viikonloppuisin, sillä muutenhan elämä valuu hukkaan. Toisaalta toiset eivät tunnu mitään muuta tekevänkään vapaapäivinään kuin nukkuvan. Nautintonsa ja tapansa elää kullakin.

Elän elämääni joka päivä

Koska minulla ei ole 34 ikävuoteen mennessä ollut lainkaan normaaleja vuosilomia, en ole oppinut elämään sen ajatusmallin mukaan, että voin nauttia elämästä vain lomilla.

Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa, että olisin joutunut odottamaan näin kauan voidakseni vihdoin nauttia elämästä - neljän viikon ajan - palatakseni sitten taas sorvin ääreen kärsimään.

Koen lomattomuuden olleen tavallaan siunaus, sillä minun on ollut pakko oppia nauttimaan elämästä ja toteuttamaan haluamiani asioita arjessa opiskelujen ja töiden ohessa, sillä mitään muuta ei ole ollut kuin arkea.

Elän elämääni täysillä 52 viikkoa vuodesta enkä vain lomien ja vapaapäivien ajan. 

Jokainen hetki on elämääsi

Elämäsi on nyt. Jokainen viikko ja jokainen päivä on sinun elämääsi - myös se aika, jonka vietät töissä.

Onneksi töissäkin vietetystä ajasta voi nauttia. Jos käyttäisin 40 tuntia viikosta kärsimiseen, olisi se minusta aika lailla hukkaan heitettyä aikaa.

Olen ehtinyt tehdä kaikenlaisia töitä pikaruokaravintolan kassasta siivous-, myynti- ja toimistotöihin, ja viimeisimpänä jakanut postia ja ollut työnjohtotehtävissä. Olen oppinut, että kaikenlaisista töistä voi nauttia keskittymällä työn hyviin puoliin. Asenne ja oma suhtautuminen asioihin on ratkaiseva.

Nauti joka päivä

Nauti toki lomastasi, kun sen aika koittaa, mutta elämä on nyt - joka ikinen päivä ja hetki, joten älä anna yhdenkään päivän kulua ilman, että olisit elänyt ja nauttinut elämästäsi.




Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä.