13. maaliskuuta 2018

Älä hymyile, älä naura, äläkä nyt ainakaan itke!

Seuraava muistikuva on jäänyt vahvasti mieleeni teinivuosilta.

Istuin kahden parhaan tyttökaverini kanssa juttelemassa keittiönpöydän ääressä ja yhtäkkiä aloin itkeä ilman selkeää näkyvää syytä.

Kun kyyneleeni valuivat valtoimenaan ja itkuni alkoi mennä hysteeriseen suuntaan, kaverini huolestuivat.

Hetken päästä he kuitenkin hämmästyivät, kun aloinkin nauramaan, mutta sitten taas itkin.

Itkin ja nauroin vuorotellen ja yhtä aikaa. Kaverini eivät tienneet mitä tehdä. Pitikö heidän lohduttaa minua vai nauraa kanssani.

Lopulta he päätyivät nauramaan kanssani tilanteen älyttömyydelle, mikä oli täysin oikea ratkaisu siinä hetkessä.


Älä naura

Saan monesti uusia ihmisiä tavatessani kuulla, että älä naura. Hämmästyn aina yhtä paljon tuota tokaisua, sillä yleensä se sanotaan silloin kun vain hymyilen.

Jos haluan korjata väärinkäsityksen, kerron vastapuolelle ystävällisesti, että naurustani kuuluu yleensä ääni. Nyt ei kuulu ääntä, joten minä vain hymyilen.

Jos taasen tilanne on ohimenevä, saatan olla sanomatta mitään. Totean vain hiljaa mielessäni, että tämän ihmisen kanssa en varmaankaan halua viettää enempää aikaa, sillä miksi tuhlaisin elämääni ihmiseen, joka haluaa, että lakkaan hymyilemästä.

Älä hymyile

Miksi sä hymyilet? Ei toi voi olla noin kivaa, totesi työkaverini minulle viitaten työtehtävääni ja kasvoillani olevaan leveään hymyyn, kun tapasimme yllättäen työpäivän aikana.

Vastasin hänelle, että totta kai hymyilen hänet nähdessäni. Miksi en hymyilisi. Minusta se on luonnollista, kun kohtaa yllättäen tutun ihmisen, joka herättää positiivisia fiiliksiä.

Mitä sä oot vetänyt? Älä oo noin innoissasi.

Kun joskus oikein innostun jostain tai olen täynnä energiaa ja tarmoa, minun käsketään rauhoittua.

Kun kohtaan tällaisen hyvää energiaa tukahduttavan muurin, vaihdan vain suuntaa ja jatkan energiani kanssa jonnekin muualle.

Silloin monesti yksinolo on parasta. Saan rauhassa toteuttaa, eikä tarvitse käyttää energiaa poimiakseen kapuloita rattaista.

Lääkitys kunnossa

Lounastauolla minut löytää usein nauramasta kyyneleet silmissä jollekin vitsille tai tilannekomiikalle. Jutut ovat yleensä sitä levottomampia mitä pidemmälle työviikko on edennyt ja mitä raskaampi viikko on ollut.

Silloin yleensä saan kuulla, että muutkin haluavat sitä, mitä minä vedän. Minulla tuntuu olevan lääkitys kunnossa, kun nauran sydämeni kyllyydestä.


Lääkitys ei kunnossa

Kun joskus avaudun jollekin ja kerron jotain, mitä elämässäni on tapahtunut, tai jokin tilanne vie minut ei niin miellyttäviin muistoihin, saatan itkeä.

Ootko masentunut? Syötkö sä jotain lääkkeitä? Pitäiskö sun mennä terapiaan?

Tällaisia kysymyksiä kuulen, kun joku näkee kyyneleeni. Ikään kuin itku olisi pelkästään merkki masennuksesta ja sitä pitäisi lääkitä ja terapian avulla voisin lakata itkemästä lopullisesti. Tästä näkövinkkelistä katsottuna maailmassa on sitten aika monta vauvaa ja lasta, jotka ovat terapian tarpeessa ja kärsivät masennuslääkkeiden puutostilasta.

Miksi tunteita ei saisi kokea ja ilmaista?

Kaikki nämä tilanteet laittavat miettimään, miksi ääritunteet nähdään niin pahana. Mikä tasapaksussa elämässä ja tunteettomassa apatiassa on niin ihannoitavaa?

Miksi ei saisi hymyillä?
Miksi ei saisi nauraa?
Miksi ei saisi olla energinen ja innoissaan?
Ja varsinkin - miksi ei saisi itkeä?

Itku on minulle vain yksi tapa ilmaista tunteita aivan kuten hymy ja naurukin. En näe niissä mitään pahaa.

Minä saatan itkeä katsoessani elokuvaa tai lukiessani kirjaa. Saatan jopa itkeä kuullessani kauniin musiikkikappaleen. Kertooko sekin masennuslääkkeiden puutostilasta?
Saatan vuodattaa muutaman kyyneleen, kun minuun sattuu tai vaikka säikähdän jotain vaaratilannetta liikenteessä. Ensin lentävät ärräpäät ja niiden jälkeen vierivät kyyneleet joko lievittääkseen kipuani tai ihan vain kiitollisuudesta, että selvisin säikähdyksellä.

Saatan myös itkeä, kun jokin asia harmittaa minua, sillä käytän itkua työkaluna. Liika on toki liikaa mitä tahansa, myös itkemisessä. Liiasta itkemisestä tulee helposti päänsärkyä, mutta muutama vuodatettu kyynel kohentaa kummasti mieltä.

Vastakohdat ja vaihtelu luovat tasapainoa

Ilman sadepäiviä emme osaisi nauttia auringosta. Ilman pakkasta emme osaisi arvostaa lämpöä. Ilman pimeää emme näkisi valoa ja ilman rotkoja ei olisi huippuja.

Mikä tunteiden vuoristoradassa on niin väärin, että sitä pitää lääkitä? Eikö voitaisi vain hyväksyä se, että toiset pitävät enemmän vuoristoradan vauhdikkaasta menosta ja toiset enemmän hitaasti ja tasaisesti etenevästä maisemajunasta.

Sen toki ymmärrän, että suuret tunteet ja tiukat kurvit saattavat pelottaa tasaisesta kyydistä nauttivia.

Minua omat suuret tunteeni eivät pelota, sillä tiedän, että ne liikkuvat keinun lailla. Vaikka olisin seuraavaksi silmittömän vihainen tai surullinen, voin taas hetken päästä olla iloinen ja nauravainen. En jää kiinni tunteisiini, vaan elän hetkessä.

Tässä hetkessä eläminen

Kun oikeasti elän ja koen elämääni, siihen sisältyy sekä huonoja että hyviä tunteita.

Ihmisten kohtaaminen herättää useimmiten hyviä fiiliksiä, joten siksi saatat nähdä minut hymyilemässä.

Jos taasen näet minut joskus itkemässä, ota se kohteliaisuutena, että uskallan olla niin avoin ja haavoittuvainen sinun edessäsi. Olen silloin täysin oma itseni. Sydän avoinna, valmiina vastaanottamaan rakkautta ja huolenpitoa.

Pidetään toisistamme huolta, ja annetaan toistemme hymyillä, nauraa ja itkeä.

Jos näet jonkun itkevän, kysy tarvitseeko hän apua. Ehkä pelkkä läsnäolo tai nenäliinan ojentaminen voi auttaa.

Jos näet jonkun hymyilevän, vastaa siihen hymyllä.

Jos kuulet jonkun nauravan, ime siitä hyvää energiaa myös itseesi. Ehkä pääset myös yhtymään nauruun. Jotkut ovat jopa valmiita maksamaan siitä ilosta mennessään naurujoogatunnille. Minun seurassani pääset nauttimaan naurusta ihan ilmaiseksi.

Opettelin nauramaan

Aikaisemmin, kun joku kertoi vitsin, minä vain hymyilin väkinäisesti tai hymähdin. En estoiltani osannut nauraa, mutta onneksi se on opittavissa oleva taito.

Minä opettelin uudestaan nauramaan aikuisiällä, enkä aio nyt luopua siitä vaan harjoittelen päivittäin pitääkseni taitoa yllä. Sanon uudestaan, sillä uskon osanneeni nauramisen taidon lapsena ja nuorena.

Nauramaan oppiminen on niitä taitoja, joista olen eniten ylpeä. Nyt kun ajattelen, mitä kaikkea hyvää ja kuinka paljon hyvää nauramisen uudelleen oppiminen on tuonut elämääni, minua alkaa itkettää, sillä olen niin kiitollinen siitä taidosta.

Kyllä. Nyt itken ja nauran samaan aikaan ja vuorotellen. Kaipa se sitten on minun tavaramerkkini. Ehkä se on sitä, mitä kutsutaan ilon kyyneleiksi, enkä aio tukahduttaa niitä lääkkeillä tai terapialla vaan aion ruokkia niitä elämällä.

Koska sinä olet viimeksi itkenyt onnesta?


Haluatko saada joka maanantaiaamu parasvointia sähköpostiisi?

Tilaa Nyt on aika -viikkokirje. Saat lisäksi heti ohjeen onnistuneen päivän luomiseen, sillä oikea aika aloittaa on juuri nyt.


Tämä blogiteksti syntyi rakkaudella ilman sponsorointia tai affiliaattilinkkejä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti